Ollako vai eikö, siinä pulma:
jalompaa onko kärsiä ja sietää
kaikk’ iskut, nuolet julman kohtalon
Hieman yli viikko sitten heräsin hyväsydämisen miehen sängystä. Keittiössä tuoksui aamukahvi. Mies antoi minulle t-paitansa, joka päällä istuin pöydän ääreen. Luimme yhdessä päivän vanhaa sanomalehteä ja olimme tyytyväisiä. Molemmat.
Viikolla vaihdoimme päivittäin kymmeniä viestejä. Työkiireet ja oma viikko lapsen kanssa laimensivat ikävää, mutta ajattelin E:tä jatkuvasti. Mietimme koska näkisimme uudelleen. Juhannuksena? Ei, siihen olisi liian pitkä aika. E päätyi perumaan viime viikonlopun työvuoronsa ja ajoi luokseni. Hän oli komeampi kuin muistin. Tapaaminen oli täynnä intohimoa ja ihmettelyä – miten toinen voi tuntua niin oikealta näin aikaisin? Kävimme syömässä ja valvoimme pitkään, kerroimme tarinoita lapsuudestamme ja nauroimme teini-iän kasvukivuillemme, avasimme haavoja kertomalla rikkimenneistä parisuhteistamme ja maalailimme varovaisia tulevaisuudenkuvia. Yhteisiä ja erillisiä. Kerroimme suunnitelmistamme, toiveistamme ja nyökyttelimme toistemme haaveille. Kutsuin häntä täydelliseksi. Hän vasta ettei ole. Minulle hän on.
vai asein käydä tuskain merta vastaan,
lopettain kaikki? – Kuolla – nukkua,
ei muuta; – tietää, uness’ että päättyy
sydämen kipu, tuhannet nuo tuskat,
nuo lihan perinnöt – se täyttymys
ois pyyntö hartain. Kuolla, nukkua;
niin, nukkua! ja kenties uneksia?
Siitä on jo kymmenen vuotta, kun elin väkivaltaisessa parisuhteessa. Sain turpaani enemmän henkisesti ja vähän fyysisestikin. Enkä saanut revittyä itseäni irti; lähdin vasta kun oli pakko ja siitä lähtien olen paikkaillut itsetuntoni rippeitä kasaan. Olin välillä onnellinen seuraavassa parisuhteessani, mutta sitten sekin päättyi sydänsuruihin ja pettymyksiin. Petyin paitsi silloiseen puolisooni, mutta myös itseeni.
Kas siinä vastus. Sillä minkälaiset
unemme lienevätkään kuolemassa,
nuo kahleet maan kun riisuttu on meiltä, –
se arveluttaa. Ja se pohdiskelu,
se kurjuutt’ elämän niin pitkittää.
Olen kokenut onnellisia hetkiä ja saanut osakseni paljon rakkautta. Jostain syystä kurjat kokemukset kiertyvät roikkumaan löysänä lankana sydämen ympärille. Siellä ne ovat, odottavat uutta ihastumista ja sitten kun joku vihdoin tulee kohdalle, tämä lanka sydämen ympärillä alkaa tiukentua. Se puristaa ja muistuttaa menneistä. Entä jos tämäkin mies pettää? Entä jos tämäkin mies on ilkeä? Tai mitä jos tämä mies on oikeasti hyvä, mutta minä teen jotain väärin? Uskallanko kokeilla siipiäni ja antaa itseni kiintyä häneen syvemmin?
Ken kärsis ajan ilkkua ja raippaa,
tylyyttä sortajan tai korskan pilkkaa,
lain viivytystä, ylenkatsett’ armaan,
virastoröyhkeyttä, potkaisuja,
joit’ ansiokkaat epatoilta saavat, –
terällä tikarin jos niistä itse
vois selvän tehdä?
Olemme selvästi molemmat ihastuneita, minä ja E. Totta kai tiedämme, että tämä on vasta uuden ystävyyden alkua, tutustumista ja mahdollista rakastumista. Minä, suuri ihastuja, olen löytänyt ihmisen, johon haluaisin tutustua ilman häiriötekijöitä. Vielä kuukausi sitten vannoin suuren sinkkukesän nimeen, enkä halunnut mitään pysyvää. Olin tyytyväinen sinkkuelämääni. Ja sitten eteeni käveli E.
Viime viikonloppuna tajusin, että E ei ole minulle samanlainen satunnainen himontaltuttaja tai pusuttelukumppani kuin aikaisemmat viritykseni. E ei ole P, jonka toiselle naiselle en ole kateellinen. Eikä E ole alkukevään aikana tapaamani M, jonka kanssa toiset treffit päätyivät suureen draamaan, mutta viihdyimme toisinaan niidenkin jälkeen samassa sängyssä. E ei ole myöskään N, joka ei halunnut tyttöystävänsä olevan äiti jonkun toisen lapselle, sen sijaan N:n vällyissä oli tilaa yksinhuoltajalle.
E:n valossa nämä kokemukset tuntuvat typeriltä ja arvottomilta. Tulin levottomaksi tajutessani, että en enää tahdo ryömiä P:n kainaloon tai M:n viereen, eikä minun tarvitse taltuttaa tarpeitani N:n kanssa. On ollut helppoa olla vapaa ja elää ilman tunnesitoumuksia. Kun P kertoi olevansa treffeillä, minä katsoin televisiota N:n kanssa. E:lle ei ole korvaajaa.
Pelkään, että koska minä haluan E:n, hän ei varmaankaan halua nähdä minua enää. Jännitän, että E haluaa tapailla minua – ja minun lisäkseni muitakin naisia. Olen hurjan onnellinen ja samalla peloissani.
Ken nuo vaivat kantais,
hikoillen voihkis elon taakan alla,
jos pelko jostain jälkeen kuoleman, –
majoilta tuntemattomilta, mistä
ei palaa yksikään, – niin mielt’ ei hämäis,
ett’ ennen siedämme nää vanhat vaivat
kuin uusiin syöksymme, joit’ emme tunne?
Luotan rehellisyyteen, joten kerroin E:lle peloistani: jos meistä tulisi tulevaisuudessa pariskunta ja pian sen jälkeen hän alkaa sanella elämääni, hallita tekemisiäni tai käyttäytyy väkivaltaisesti, niin minä en kestäisi sitä. Kerroin, että minua pelottaa, enkä välttämättä uskalla astua eteenpäin selvittämään millainen tulevaisuus meillä olisi yhdessä. Olisi helpompaa vain antaa olla.
Tuo tunto tekee pelkureita meistä;
ja päätöksemme luonnonraikkaan punan
noin surkastuttaa valju epäröinti,
ja merkittävät, ponnekkaatkin hankkeet
pois soluvat uomastaan sen huolen tähden,
kadottain teon nimen. – Vaiti, hiljaa!
Oi ihana Ofelia. – Sulje, neito,
rukouksiis mun syntini jok’ainut.
(Yrjö Jylhän suomennos Shakespearen Hamletista)
Monologini ei ollut yhtä korulauseinen kuin Hamletin, mutta puhumalla sain valettua luottamusta. Minä suunnittelen omien pelkojeni tappamista. En ole selvänäkijä, enkä tiedä jaanko tulevaisuuteni E:n vai jonkun toisen miehen kanssa. Tulevaisuuteni ei näy kristallipallosta, vaan se selviää uskaltamalla elää.
Rohkeutta,
Vilma
P.s. Arvatkaas mistä tietää, että Vilman antaa E:lle mahdollisuuden? Olen poistanut Tinderin puhelimestani! Saahan sen aina takaisin. 🙂
Ei kommentteja!
Artikkelille ei ole vielä jätetty kommentteja, ole ensimmäinen!