Muistan edelleen oman pohjattoman yksinäisyydentunteeni muutaman vuoden takaa, joten halusin puhua asiasta. Muutama vuosi takaperin olin yksinäinen, vaikka minulla oli seuraa.
yksin2
Helsingin Sanomat ovat viime kevään aikana kartoittaneet lukijoidensa yksinäisyyttä. Vastauksia heidän kyselyynsä tuli paljon odotettua enemmän. Vielä nytkin Hesarin kotisivuilla voi tehdä yksinäisyyskyselyn, jonka mukaan (marraskuun 2014 alussa) 27 % vastanneista kokee yksinäisyyttä puolison kanssa, 9 % lasten kanssa, 29 % ystävien seurassa ja 31 % sukulaisten kanssa. Vastaajista 60 % koki olevansa yksinäinen vieraiden ihmisten seurassa ja 44 % työssä, koulussa tai muussa toiminnassa. 19 % vastanneista on yksinäinen harrastuksissa ja onnekkaimmat (12 % vastanneista) eivät olleet yksinäisiä lainkaan.

Olen elämäni, poikaystävieni, avopuolisoitteni, kämppisteni ja yksinasumisen aikani huomannut, että minulle yksinäisyys ja yksin eläminen ovat eri asioita. Yksinäisyys kaihertaa sisuskalujani pahiten silloin, kun minulla on odotuksia ja toiveita, jotka eivät sitten toteudu ja täytykään. Enkä puhu nyt ylennystoiveista töissä tai tietyn askelkuvion oppimisesta tanssitunnilla. Puhun parisuhteesta.

Parikymppisenä ajattelin, että parisuhteessa pitää mennä aina hyvin. Jos ei mene, niin sitten erotaan. Ajatus siitä, että olisin yksinäinen parisuhteessa, oli minulla täysin vieras. Tämä ajatus oli vieras aina siihen saakka, kunnes koin sen ihan itse.

Vielä muutama vuosi takaperin minulla oli perhe. Oli mies ja räiskyvä parisuhde, joka sopi molempien temperamentille. Riitelimme ja rakastimme. Lapsen myötä elämän piti muuttua rauhallisemmaksi. Ei se muuttunut. Jäin yksin. Huomasin pian, että elämäni ei ole sellaista kuin haluaisin sen olevan.

Synnytyksen jälkeen vietin pitkiä aikoja kahdestaan jälkikasvun kanssa. Vauva itki, nauroi, söi ja nukkui. Ja kasvoi isommaksi. Minä istuin zombiena sohvannurkassa ja itkin, nauroin, söin ja nukuin. Vanhenin ja kasvoin henkisesti minäkin.

Käytännössä ympärilläni oli elämää. Mies kävi kotona kääntymässä, minulla oli ystäviä, jotka kyläilivät, vanhempani, jotka auttoivat. Oli vauvakerhoa ja värikylpyjä. Töitä sen verran, että tunsin olevani aikuinen ja harrastuksia niin, että koin olevani edelleen Minä. Mutta kaikesta tästä aktiviteetista ja päällepäin täydellisestä elämästä puuttui hyvä ja toimiva parisuhde. Kaikkien niiden ystävien, töiden ja tapaamisten keskellä olin loputtoman yksinäinen.

En ollut yksin ja väsynyt sillä tavalla kuin viimeaikaisten uutisotsikoiden äidit, jotka päätyvät pahimpaan ratkaisuun. Minä halusin tuntea olevani rakastettu sillä tavalla kuin puolisoa rakastetaan. Syyllistin puolisoani omasta yksinäisyydestäni – hänkin oli yksinäinen ja syytti siitä minua.

Ennen uskoin, että eroaminen on kohtalaisen helppoa, nopeaa ja vaivatonta. Olinhan eronnut aikaisemminkin. Minä olin jättänyt ja minut oli jätetty. Uskoin, että jos elämä toisen henkilön kanssa ei luista, niin on parempi erota ja olla yksin – lopulta löytyisi joku toinen. Mutta kun on yhteinen asuntolaina, sukunimi ja lapsi, niin ero ei olekaan niin helppo juttu. Suunnittelimme eroa vuositolkulla.

Lopulta kannoimme tavaramme eri osoitteisiin ja vaikka kaipasin häntä, huomasin pian asumuseromme jälkeen, että en olekaan enää yksinäinen. Minä pystyin keskittyä itseeni ja omaan elämääni, enkä jäänyt enää pohtimaan, miksi minä en kelpaa.

Minun tarinassani yksinolo karkotti yksinäisyydentunteen. Aina asiat eivät suju näin helposti. Yksinäisyys on yksi surullisimmista olotiloista ja jos jotain voisin muuttaa tässä maailmassa, antaisin jokaiselle ihmiselle ainakin yhden hyvän ja luotettavan ystävän, mieluiten myös hyvän, tasapainoisen ja toimivan parisuhteenkin.

 Kiitos E ja kiitos Ilona siitä, että minun ei tarvitse olla yksinäinen.